Ruotsin Disgusting Food Museum – maailman ällöttävin (ja kiehtovin) ruokamuseo

Kierroksella esitellään noin kahdeksankymmentä ruokaa eri puolilta maailmaa. Jotkut herättävät uteliaisuutta, toiset saavat heti halun paeta. Kaikki ne kuitenkin pakottavat kohtaamaan sen, minkä tavallisesti sivuutamme: ruokaan liittyvät ennakkoluulomme.

Tunnetuimpiin kuuluu surströmming, kuukausia fermentoitu Itämeren silli, jota pidetään Ruotsissa herkkuna. Sen haju (mädän kananmunan ja viemärin sekoitus) on niin voimakas, että purkki avataan yleensä ulkona, kaukana rakennuksista. Japanissa toinen museon klassikko on natto, fermentoidut soijapavut, jotka tarttuvat syömäpuikkoihin limaisina rihmoina. Sen ystävät väittävät sen olevan japanilaisen pitkäikäisyyden salaisuus, kun taas arvostelijoiden mielestä se muistuttaa jalkahajuiselta liimalta.

Maitotuotteiden joukossa tähti on casu marzu, sardinialainen juusto, joka on kielletty Euroopan unionissa, koska sen annetaan fermentoitua sisältäpäin kärpäsen toukkien avulla. Valmiina se kirjaimellisesti liikkuu. Islannissa vastaava tuote on nimeltään hákarl: hainlihaa haudataan viikoiksi, jotta siitä poistuu ammoniakki. Sitä syödään juhlissa yhtä innokkaasti kuin toiset juovat samppanjaa.

Ja jos luulit jo nähneesi kaiken, odota vielä kiinalaista hiiriviiniä, korealaista lapsen ulosteista valmistettua viiniä (lähes dokumentoimaton lääkeperinnejäänne) tai vietnamilaista käärmeviinaa, jossa matelija lepää kokonaisena pullon sisällä. Amerikasta museo esittelee perulaista cuyta, kolumbialaista casu de iguanaa tai pohjoisessa Meksikossa yleisiä häränkiveksiä sisältäviä energiajuomia.

Museon tarkoituksena ei ole pilkata ketään. Sen viesti on selvä: inho on kulttuurisidonnaista. Se, mikä saa yhdessä osassa maailmaa yökkäilemään, liittyy muualla vieraanvaraisuuteen, identiteettiin tai arvostukseen. Yksinkertaisin esimerkki löytyy Euroopasta: vaikka casu marzu herättää kauhua Brysselissä, miljoonat ranskalaiset rakastavat sinihomejuustoja, jotka ovat teknisesti ottaen myös elävän homeen peitossa.

Syvimmiltään tämä näyttely toimii epämukavana peilinä. Jos kiinalainen tuhatvuotinen muna (mustansininen ruokalaji, jossa on ammoniakin aromi) ällöttää sinua, syynä saattaa olla se, ettet ole kasvanut syömään sitä. Mutta mitä muut ajattelisivat brittiläisestä black puddingista, verimakkarasta, tai foie gras’sta, tarkoituksella suurennetusta maksasta?

Kiehtovuuden ja vastenmielisyyden välinen jännite tekee Disgusting Food Museumista enemmän kuin pelkän turistinähtävyyden: se on maailmanlaajuinen pohdinnan aihe ruoasta ja inhosta. Museon perustajan Samuel Westin mukaan idea syntyi, kun hän huomasi, että jokaisessa maassa on jotakin, joka herättää vastenmielisyyttä – ja että raja on aina subjektiivinen.

Museon ansio on, että se menee provokaatiota pidemmälle. Se ei pyri skandalisoimaan vaan kannustamaan kriittiseen ajatteluun. Kun poistuu, jäljelle ei jää paha haju vaan ajatus siitä, että inho on sosiaalinen konstruktio, joka määrittelee, keitä me olemme. Ja että ehkä meidän pitäisi kouluttaa makuaistiamme katsomaan tulevaa maailmaa toisin. Sillä planeetalla, jolla liha on kestämätöntä ja resurssit vähissä, ehkä tämän päivän "inhottavuus" on huomisen pelastus. Kun siis seuraavan kerran matkustat ja sinulle tarjoillaan jotain, joka koettelee makunystyröitäsi, mieti ennen kuin sanot "yäk": entä jos ongelma ei olekaan ruokalajissa vaan päässäsi?

Vierailu päättyy maistelualueeseen. Täällä ei ole vitriinejä, vaan laseja ja ruokailuvälineitä. Voit maistaa palan surströmmingiä, kulauksen käärmeviinaa tai palan mädältä lihalta maistuvaa purukumia. Useimmat luovuttavat ennen toista suupalaa, mutta jotkut uskaltavat.

Väistämätön kysymys leijuu ilmassa: uskaltaisitko maistaa sitä? Haistaisitko lepakkokeittoa, pureskelisitko fermentoitua lihaa tai maistaisitko elävillä madoilla täytettyä juustoa? Ehkä kyllä, jos sinulle kerrottaisiin, että se kuuluu ikivanhaan seremoniaan, tai jos FAO ilmoittaisi huomenna hyönteisten olevan tulevaisuuden ruokaa. Ehkä silloin ”inho” muuttaisi muotoaan ja rajat siirtyisivät.